|
|
Post by Heidi N. on Apr 27, 2019 17:52:01 GMT
yo. viestistä jäi pois:
Helppo C
Santtu - Fifill frá Kievari 2 lisäarpaa
|
|
|
|
Post by Robert on Apr 27, 2019 19:11:38 GMT
helppo A: Robert Harrington - Harriet V
(1499 sanaa)
Sarah pakoili häntä. Se oli varmaa.
Tyttö touhusi harvinaisen kiireisen ja tärkeän näköisenä Auburnin rekalla, eikä Robert saanut silmiään siitä irti. Sen valkoisissa ratsastushousuissa oli pieni, pölyinen jälki reidessä ja kisapaita repsotti sieltä, missä se oli sullottu housujen vyötärön alle.
Neljännen osakilpailun päivästä oli tullut lämpimämpi kuin kukaan oli kilpasarjan alussa osannut edes odottaa. Aurinko porotti lämpimästi Robertin tumman kisatakin selkämykseen, mutta ei ollut varma johtuiko kevyt tuskanhiki kypärän alla siitä vai jostain muusta.
Ratasuoritus oli mennyt kuin sumussa, ja vahvaa sumua oli edelleenkin luvattu Robert Harrington pääkoppaan. Tuntui kuin aivokapasiteetti ei olisi yksinkertaisesti riittänyt vartti sitten tapahtuneen suorituksen käsittelyyn. Loppuverryttelystäkin Jutta oli joutunut kutsumaan Robertin pois.
Se liukui poissaolevana Harryn selästä ja katsoi ohjista kiinnipitelevää Juttaa.
“Jos mä käyn buffassa”, poika sanoi.
“Käy”, Jutta vastasi ja veti molemmat ohjat Harryn korvien yli keräten ne käsiinsä. “Tuo mulle joku sämpylä, jos siellä on! Ja joku suklaapatukka, tai jotain. Ei mitään pullaa. Tai lettuja jos on!”
Robert kurtisti kulmiaan viimeiselle ja mutisi, “Sure.”
Buffetin sijaan seppeleläisen saappaat johdattelivat sen Sateentallin käytävälle, takaseinämän vesipisteelle. Siellä seisoi Sarah, tukka sopivan sekaisin, poissaoleva katse sen juomapulloon valuvassa vedessä. Hevosen ämpäri seisoi sen jalkojen juuressa.
“Hei.”
Sarah säpsähti, ja vesiletku sen kädessä sohaisi ämpärin sijaan sen reunaa. Roiskeet näyttivät tahroilta vaaleilla kisavaatteilla. Tyttö sulki silmänsä ja yhtäkkiä Robert toivoi, että olisi vain antanut sen olla.
“Alright?”
“Hei”, Sarah lopulta vastasi, ja nopean katsahduksen jälkeen keskittyi taas tuijottamaan vedenvalumista. “Yeah, you?” se korahti, ja Robert kallisti päätään, siristäen silmiään juuri sen verran, että toinen saattoi huomata sen epäilevän.
“You know, just because it’s small talk, you don’t have to, like, blatanly lie at my face”, poika vastasi, sanoihinsa nähden hyväntuulisesti ja toinen suunpieli ymmärtäväiseen hymynpuolikkaaseen nykien. Se nojautui olkapäällään läheisen karsinan seinään ja risti käsivartensa.
“I feel like you’re avoiding me”, se sanoi lopulta ja katsoi jalkoihinsa. “I mean, I don’t--tai siis, en tarkoita mitään sillä, eihän me olla mitään best friends for life, mutta musta oli ihan mukavaa kun oli joku, joka ymmärtää kisapaineet ja muuta… I don’t know, ehkä sulla vaan on stressiä, finaalit lähestyy and all, et halua jotain kilpakumppania kärkkymään siihen. I get it. Could’ve mentioned it, though.”
Robert mietti hetken. Sitten se ponkaisi itsensä takaisin päkiöilleen ja antoi käsien uppoutua taskuihinsa. “Puhutaan kisojen jälkeen, I guess? Or?”
Sarahin katse hapuili, mutta lopulta toisen kirkkaat--ne taittuivat ehkä keltaiseen, oranssiin, ruskeaan? Robert ei ollut varma--silmät löysivät siniset silmät.
“En mä sillä..”
Tytön vastaus jäi lyhyeksi. Robert katseli hiljaisena kengänkärkiään. Olisi pitänyt antaa sen vain olla, olisi ehdottomasti pitänyt. Sitten se jatkoikin, yhtäkkiä: “Kaikki on vain nyt, hankalaa, tiedäthän. Sen lisäksi, että kisat stressaa, niin se, mitä tapahtui, oli liikaa. En olisi ikinä saanut antaa tilanteen päästä niin pitkälle.”
Huokaus viimeisteli tytön sanat, ja se sammutti vedentulon. “Sori, mulla on nyt vaan vähän.. hirveä viikko takana.”
“‘m sorry”, Robert pukahti. “It’s not any help, but.” Epämääräistä viittilöintiä käsillä. Sitten se kysyi: “Mitä tapahtui? Ei sun ole pakko kertoa, tietenkään.”
Sarah nosti katseensa takaisin poikaan, ja se haki jotain. Sen silmät liikahtelivat, katse risteili Robertin piirteissä kuin jotain etsien. Poika kallisti vähän päätään, mutta tytöllä ei ollut tarjota vastauksia.
“Ei täällä”, se lopulta sanoi, kun ohi virtasi pieni lauma hevostyttöjä. “Onko sulla aikaa? Jos sua siis oikeasti kiinnostaa tietää.”
Kryptinen. Robert kohotti kulmaansa uteliaasti--tässä ei tainnut olla kyse enää mistään hevosiin liittyvästä. Sen vatsanpohja muljahti ikävästi. Olivatko he nyt sitten ystäviä? Ajatus sai pojan kämmenet hikoamaan, eikä se oikein tiennyt mitä ajatella suhteen äkillisestä syvenemisestä.
“Sure”, se yritti olla kasuaali, vaikka Sarahin kysymys oli saanut aikaan yhtä hulppean reaktion kuin klassinen we need to talk -lausahdus. Poika teki kädellään lead the way -eleen ja valmistautui seuraamaan toista.
Sarah johti, Robert seurasi.
Lopulta toinen pysähtyi tarhan viereen, puiden suomaan varjoon. Sarah vaikutti jännittyneeltä, stressaantuneelta. Niinhän he kaikki olivat, varmasti, mutta tapa, jolla Sarah hieroi otsaansa kuin olisi kertomassa jotain elämää suurempaa, sai pojan rintakehässä jonkin muljahtelemaan.
“Mulla on poikaystävä. Oli. En ole ihan varma enää”, Sarah sanoi, ja vähän aikaa näytti siltä, että ei saanut happea. Robert ei ikinä, kuunaan myöntäisi jos joku kysyisi, mutta jokin sen sisällä meni raiteiltaan. Ei se ollut ajatellut Sarahia--ainakaan tietoisesti, tarkoituksella--niin, mutta ei se voinut kieltääkään etteikö toinen olisi onnistunut livahtamaan pojan ihon alle ja tekemään itselleen oman paikan sinne.
“Meillä on ollut jo pidemmän aikaa selvittämättömiä asioita ja no, lyhyesti kerrottuna, mä olen todella huono selvittämään asioita. Meidän suudelma oli vain viimeinen niitti suhteelle”, Sarah selitti nopeasti, ja katseli metsään niin intensiivisesti, että Robertin katse seurasi automaattisesti perässä. Yhtäkkiä sen katse etsi taas vastauksia pojan kasvoilta, eikä Robert osannut kuin katsoa takaisin, avuttomana. Juuri kun se ajatteli, että sisuskalut eivät voisi olla pahemmin solmussa, ne menivät entistä tiukempaan lukkoon, kuin tukahduttaen elintoiminnot, sammuttaen koko kropan.
“Mun ei todellakaan ollut tarkoitus sotkea sua, tai ketään tähän helvetin sotkuun. Joten anteeksi, kaikesta.”
Robert katsoi Sarahia pää kallellaan, käsivarret löyhästi ristittyinä.
"What?" se korahti, naurahtaen, mutta huvittuneessa naurussa oli vääristynyt sävy. "Mistä sä puhut? Eihän me--I wouldn't do that", ja sen nauru jatkoi, epäuskoisena. Kädet tipahtivat reunustamaan sen kroppaa ja yhtäkkiä oli vaikea seistä siinä ja katsoa Sarahia. Poskia kuumotti. "I mean, I don't mean--Like, I wou--Look."
Robert katsoi saappaankärkiään, sitten sulki silmänsä ja henkäisi, yritti nollata satasta kiitävät aivonsa, ennen kuin katsoi Sarahia uudelleen.
"Mistä sä oikein puhut?"
“Miten niin mistä?” Sarah kurtisti kulmiaan.
Robert empi. Sitten se selvitti vähän kurkkuaan. “Mistä suudelmasta sä puhut?”
Sarah tuijotti takaisin. “Seriously?” se kysyi epäuskoisena, liikahti jokseenkin kiusallisena ja huokaisi. “Sä et muista, että mä suutelin sua Lapissa?”
“You what?” Robert humahti punaiseksi. Se hieroi niskaansa ja piti katseensa maassa. Kurkkuun nousi kova, karvas pala eikä se suostunut enää takaisin nieluun.
“Mä--Me juotiin aika paljon. Hotellilla. Kirkkaita.”
Sarah painoi katseensa maahan ja oli taas käsi otsalla. Jo pelkkä näky sai Robertin stressitasot läpi katon, eikä Sarahin seuraava puheenvuoro niitä juurikaan laskenut.
“No kiva”, se sai sanottua, ja karvas katkeruus sivalsi sen sanojen läpi. “No, se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että me todella suudeltiin. Baarissa. Hyvin monen seppeleläisen keskellä. Olipahan ihan hiton hyvät bileet ilmeisesti.”
Pojan suu aukesi, meni kiinni, avautui taas. Se haki katseellaan kiireesti jotain muuta katsottavaa kuin Sarah, mutta hapuili yrityksessään.
“Se oli varmasti kivaa”, Robert huomasi päästävänsä suustaan. “I mean”, se kiirehti korjaamaan ja nipistä nenänvartensa sormien väliin. Sitten se puhui puoliksi käteensä, silmät umpeen rutistettuina: “I bet it was great and I’m sorry to have missed it.”
Sanat tuntuivat kuolemalta, muttei yhtä pahalta kuin seuraavat.
“I’m sorry that you’ve got a guy, too. You didn’t mention him, ever, though. I wouldn’t fuck anyone over like that if I’d, like, known.”
“Yeah. En muista sunkaan kertoneen parisuhdestatustasi missään välissä. Eikä sillä olisi pitänyt olla mitään väliä, sillä mehän ollaan vain kavereita. Jos edes sitä, eihän mulla ole edes sun numeroa”, Sarah naurahti kuivasti. “Kieltämättä aika saavutus suudella kilpakumppania niin, ettei se edes muista sen tapahtuneen. Ikimuistoinen ilta.”
“Well, I mean”, poika aloitti ja irvisti jo valmiisti. “I don’t think I’d go kissing around if I was, you know, in a proper relationship and all.” Se henkäisi ja katsoi taivaan pilviä. “I’m sorry. I’m not trying to, like, blame you. I guess it’s on me. I’m proper fit and all.”
Robert katsahti Sarahia, ilme sekoitus epätoivoa ja pilkistävää huumoria--kai se yritti keventää tunnelmaa, jossa ei ollut tilaa sellaiselle. Tyttö virnisti silti.
“And I did get second place that day. All celebrations were appropriate.”
Se nojasi tarhan aitaan ja katsoi Sarahia empatia kulmakarvoja kurtistaen. “I am sorry, though. Are you guys, like, done done? Because of.. me?”
“Luulen, että ollaan. Mä en ainakaan näe miten me voitaisiin enää jatkaa”, toinen vastasi, ja sekin tuntui Robertista ikävältä. Poika ei ollut varma, miten päin olisi, mitä ajattelisi, miltä kantilta asioita katsoisi. Jos aivokapasiteetti ei ollut riittänyt radan analysointiin, se ei sure as hell riittäisi kaikkeen tähän.
“He kissed someone else too. In front of me, before all hell broke loose. Mutta ei se sun vika ollut, itsehän mä sua suutelin, eikä toisinpäin”, Sarah katsoi Robertia. Ei varmasti tarkoittanut sitä mitenkään pistäväksi, mutta siltä se tuntui. Vähän samalta kuin joku olisi juuri tökännyt veitsen pojan vatsaan. “Et sä kuitenkaan ollut mikään kostoväline, just so you know. The kiss just.. happened, nothing more.”
Kaikki oleellinen tuntui menevän ohi korvien.
“Oh, you did?” se hämmentyi. “Why?”
“I was drunk, you know. You looked cute not dancing on the dancefloor”, tyttö sanoi, suunpielet nykien.
“Oh”, Robert sai sanottua ja tunsi punan hiipivän poskilleen. “I’m not sure I believe in you.”
“Well, if you really were that drunk, you’ll just have to take my word for it, sassenach”, Sarah vastasi hymyillen varovasti.
“I guess”, poika kohautti olkiaan. “But would you fuckin’ stop calling me that, weirds me out.”
Ilmapiiri oli vähän keventynyt sen mahdottomuuden oletuksesta huolimatta, ja Robert huomasi katseensa rauhoittuvan Sarahiin.
“Well”, se tokaisi. “What now?”
“Friends?” toinen kysyi ojentaen kättään, pieni virne huulillaan.
“Sure”, Robert kohautti olkiaan hymyillen ja tarttui tarjottuun käteen. “After all, it was you who snogged me.”
“Piss off”, Sarah naurahti ja henkäisi syvään. Hetken ajan nainen uskoi, että hän selviäisi ehkä yhtenä kappaleena keväästä.
|
|
|
|
Post by Inarin tuotokset on Apr 27, 2019 20:21:18 GMT
Inari Roihu - Oxeye Daisy Taso easy Tuotos 424 sanaa arvat kouluun: Sateentalli oli minulle täysin tuntematon paikka, mutta onneksi oli muut Lehtisläiset turvana. Mukavat uneni keskeytyivät aivan liian pian. Hoidin kiireen vilkkaa aamutoimet, ja sitten matkasimmekin jo kohti tallia. Danalle oli vuokrattu karsinapaikka tallista, joten päätin ensiksi tervehtiä ponia. Rapsutellessani sitä korvien takaa kuulin takaani Vertsun äänen: ”Jännittääkö?” ”Joo ihan pirusti”, huokaisin. ”Hyvin se menee teillä on menny treenissä niin hienosti”, blondi kannusti ja myönsi itsekkin jännittävänsä. ”Niin, ainakin toivotaan. Kyllä sulla ja sotilaallisiin on huvin menny. Sitä paitsi meidän kummankaan ratsut ei onneksi oo mitään herkkiksiä”, vastasin. ”No ei todellakaan, toivotaan että vauhti riittää radalla”, Vertsu puuskahti. ”Sitä mäki tässä toivon. Meillä on ollut vauhdin kanssa hieman ongelmia”, totesin painottaen sanaa hieman. ”No mut hei tsemppiä kisaan, mun täytyy lähtee hoitamaan sotilasta kisakuntoon”, Vertsu huudahti. ”Sitä samaa”, huikkasin ja aloitin etsimään omia ja ponini kamoja. Yhtä kurainen kun aina kisapäivänä, totesin luotuani arvioivan silmäyksen Danan turkkiin. Kuran taltutus oli onneksi helpompi operaatio kun miltä näytti, ja pian toinen kylki alkoikin näyttää edustuskelpoiselta. Olin kyllä saanut parhaimman mahdollisen kisakaverin. Höpöttelin ponille koko ajan harjatessani ja kun se oli viimein siistitty moiskautin pusun Danan pehmoisen turpaan. Hätkähdin huomatessani jonkun seisovan karsinan ovella. Ririhän se siinä. ”Ai moi”, tervehdin naista. ”Mites teillä menee? Kaikki kamat tallessa?” Riri kysyi. ”Joo eiköhän meillä oo kaikki. Vähän jännittää, mutta eiköhän se tästä”, vastasin. ”Teillä menee varmasti hyvin, niin kun on tähän astikin mennyt”, Riri sanoi Naisen kehuista tuli mukava olo. Kyllä Vertsuunkin oli luottamista (etenkin vaateasioissa), mutta se, että Riri kehui mua teki mulle varmemmin olon. ”Tulen seurailemaan teidän verryttelyjä ja ratoja” nähdään pian Riri sanoi etsien katseellaan muita Lehtisläisiä. Verryttelyssä Dana tuntui jopa epäilyttävän hyvältä. Se oli riittävän reippaalla päällä, mutta jätti turhat kaahotukset pois. Laukannostoissa jäin itse vähän vetämään ohjasta, johon Dana reagoi pudottamalla nopeasti raviin. Muutamalla toistolla sain asiaa korjattua. Ravissa löysimme mukavan rennon rytmin ja sain pidettyä katseen poissa ponin niskasta. Volteilla Dana olisi saanut taipua enemmän, mutta volttien koko pysyi hyvänä eikä poni yrittänyt oikoa. Lopuksi annoin Danan kävellä pienen kierroksen tallin pihalla. Omaa vuoroani odotellessa kertasin rataa ties kuinka monetta kertaa. Se oli sikäli turhaa, että rata oli mulle tuttuakin tutumpi, mutta se auttoi hyvin suuntaamaan ajatukset tulevaan kisaan. Samassa luokassa kanssamme ratsasti muutama muu lehtisläinen sekä Lehtovaaran kasvatti Voitto omistajansa Lea Pihlajan kanssa. Hajamielisti satulahuopaa oikoessani tajusin kuinka epäsiistiltä se näytti. Pinkki kisahypystä siirtyikin siis ostoksistani kärkeen, sillä pitähän sen huovan nyt pinkki olla. Tai vaaleanpunainenkin oli ihan hyvä vaihtoehto. Kun nimemme sitten viimein kuulutettiin näin sivusilmällä Rosan näyttävän peukkua. Sitten piti vain ratsastaa hyvin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritettäisiin nyt ainakin. 60cm:  |
|
|
|
Post by Veronica on Apr 27, 2019 20:48:42 GMT
Veronica - Sõdalane (medium, HeB)489 sanaa + kuvaOlin aamulla nukkunut oikeastaan ihan viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti joten olin aika vauhdilla laittamassa kamoja kasaan. Valkoiset kisahousut jalassa tarkistelin hotellihuoneessa viime hetken kamojen tilanteet - saappaat joo, kannukset joo, hanskat ja kypäräkin näyttivät keikkuneen kassissa mukana rahojen lisäksi. Samassa huoneessa kanssani yöpynyt Julle patisti toimimaan nopeammin kun kahmaisin vaaleanpunaiseen Ted Bakerin meikkipussiin pöydälle levitetyn meikkiarsenaalin mikä piti sisällään kaiken meikkipohjasta luomiväreihin saakka. Olin kerennyt pistämään naamaani vain meikkivoiteen ja muun pohjan, joten autoon jäisi loppu valmistautuminen. Aamupalakin oli jäänyt liian vähäiseksi jolloin piti taistella jogurtin ja aamupalalta pöllityn banaanin voimalla. Kohti kisoja vaan nälkäisellä vatsalla tosin hyvin nukkuneena. Autossa palkkasin Rosetan avukseni joka sai pidellä kännykkääni ylhäällä kamera päällä jolloin saatoin peilata itseäni sen kautta meikkiä viimeistellessä. Automatka oli täten juttelun lomassa melko nopeasti ohitse. Emilia tosin taisi olla nukkunut hieman huonosti yöllä torkkumisen perusteella jolloin mukana keikkunut Viveka tökki tyttöä välillä hereille. Paikan päälle päästyämme nakkasin kamat paikoilleen ja lähdin yhdessä Emilian kanssa hakemaan Nallea ja Sotilasta ulkoa eikä mennyt kauaakaan kun Iiris juoksi meidät kiinni matkalla Ruusan luokse. Yhdessä tuumin saimme trion kiinni ja suuntasimme sisälle duunailemaan kukin omiamme. Rosetta oli purkanut tavarat valmiiksi jolloin saatoimme yhdessä tuumin alkaa siistimään hoitoponiamme tip top edustuskuntoon: Rosetta puuhasteli harjan parissa kun itse harjailin ruunan läpi tarkistellen samalla jalat ja selän kunnon. Kerailin hoitaessani koulurataa mielessäni yhä uudemman ja uudemman kerran vaikka olin melko varma että muistin sen vaikka unissani ulkoa alusta ihan loppuun asti. “Eiköhän se kylki jo kiillä”, Rosetta naureskeli jäätyäni hinkkaamaan yhtä kohtaa liiakseen. “Oho, oho”, totesin nakatessani samalla harjan sivuun, “piti varmistella vaan että sokaistaan tuomarit jos mokataan pahastikin. Pistätkö sille varusteita päälle jos laitan sillä aikaa itseni kuntoon?” Vedin saappaat jalkaan minkä jälkeen viimeistelin nutturasta sojottaneen hiussuortuvan jos toisenkin paikoilleen nutturaan. Sama timanttiverkko oli sinnitellyt mukanani kaikki Tie tähtiin kuukaudet joten olin jälleen laskenut kaiken sen kestämisen varaan. “Verkkaan verkkaan”, Rosetta hoputti, nappasin ohjat käsiini ja matkalla koukkasin nakkaamaan hanskat mukaan suunnattuamme kohti luokkamme verkkaa. Rosetan roikkuessa jalustimessa ponnistin Sotilaan satulaan ja yhdessä tuumin punatukkaisen tytön kanssa tiukkasimme vyön pullistujen varalta minkä jälkeen aloitin ponin kanssa verkkailut Rosetan tarkkailtua laidalta menoamme. Ihan alusta saakka Sotilas oli melko reipas ja avut menivät suhteellisen hyvin läpi kun keräsin ohjat tarpeeksi napakalle tuntumalle. Ravi oli hyvin etenevää vaikka tahdin kanssa oli pieniä erimielisyyksiä Sotilaan pelättyä yhtä neljästä kulmasta missä se lähti kiitämään kuin ferrari kilparadalla. Sain olla aika napakasti hampaat irvessä selässä vielä laukkaa nostaessa jolloin Sotilaan perä kävi turhan keveäksi ja meno keikutti normaalia enemmän. Oh well, eihän tässä ollutkaan edessä kuin koulukisat! “Odota lennokkuuttasi seuraavaan teemaan, pliis?” jupisin ponille selässä joka ei ottanut puheitani kuuleviin korviinsa pällisteltyään aitoja korvat hörössä kipitellen uralla. Onneksi taipumisessa ei ollut valittamista saati sitten siinä lennokkuudessa jota jossakin määrin ehkä katsottiinkin vielä hyvällä. Aina saattoi toivoa, jos ei muuta. Verkan jälkeen lähdin valmistautumaan itse kisasuoritukseen jolloin vaihtelin fiiliksiä Rosetan kanssa joka piteli Sotilasta ohjista kiinni saadakseni lepuutella itseäni kunnolla. Kun kovaäänisistä kaikui minun ja uljaan ratsuni nimi oli aika lähteä kilpailemaan.
|
|
|
|
Post by Oresama on Apr 27, 2019 20:56:31 GMT
HeA, hard
Reita - Sand Pond
Tie Tähtiin -cup. Neljäs osakilpailu. Harjasin Pondia ja katselin Sateentallin tallipihan vilinää täysin levollisena. Tai no, en tainnut olla edes levollinen. Ei tuntunut miltään. Ensimmäisenä olisi kouluratsastusluokka, ja tähän asti se oli jännittänyt minua aina aivan hirveästi. Olin selviytynyt aikaisemmista koululuokista ajattelemalla, että jos nyt selviytyisin tästä niin kuin iso poika, sillä tavalla reippaasti, saisin palkinnoksi sitten pitää hauskaa esteradalla. Mutta jännitys puuttui kokonaan. Samoin into siitä, että kouluradan jälkeen saisin vielä hypätä Pondin kanssa.
Syy jännityksen puuttumiseen oli kotitallilla omassa haassaan. Se oli samanlainen ruskea, huomaamattoman näköinen hevonen kuin tämä Pond, mutta sillä oli maailman kaunein nimi, Maya. Joka osakilpailussa ja joka valmennuksessa olin toivonut, että voisin ratsastaa Pondin sijaan sillä, vaan eipä sillä enää tosielämässä ratsastettu. Maya oli paras ja pitkäaikaisin ystäväni, ja tiemme olivat ilmeisesti lopullisesti eroamassa. Olin ollut vielä Tie Tähtiin -cupin alussa tyytyväinen päästessäni kisaamaan Pondilla, mutta tämä osakilpailu tuntui vain selviytymiseltä. Olisin halunnut olla kotona, mutta en voinut enää jättää leikkiä kesken. Sitä paitsi olin satsannut näihin kisoihin paljon.
Puhdistin kavioita kauemmin kuin oli tarvis. Osasin kouluradan hyvin ulkoa. Sitä oli hinkattu monessa valmennuksessa ja vielä kotonakin. Siirtymisemme olivat erinomaisessa kuosissa aloitustasoomme nähden. Jopa taipumista ja muotoa saattoi aina välillä havaita rautakangessani nimeltään Pond. Vieläkin hard oli meille koulupuolella aivan liian kova taso, mutta enää emme olleet menossa suorastaan kämmäämään luokkaamme, niin kuin tähän asti. Meillä olisi ollut mahdollisuudet sijoittua vaikka luokan keskivaiheille. Jos vain olisin saanut keskityttyä...
Nostin koulusatulan Pondin selkään. Kun silitin sitä kaulalta, se kääntyi hamuilemaan takinhelmaani. Vasta silloin tajusin, etten ollut vielä vaihtanut kisavaatteisiin, ja minulla alkoi itse asiassa olla kiire. Silti käytin pienen hetken Pondin rapsutteluun ennen satulavyön kiristämistä. Vaikka kaipasin ihan toista hevosta, oli mukavaa, että se oli siinä kanssani. Myös Pond oli hyvä hevonen. Se ei ollut vain tarkoitettu minulle.
Vaihdoin vaatteet nopeasti. En kokenut olevani yhtä suittu kuin kaikki muut, mutta eipä Pondkaan ollut yhtä kaunis kuin muiden hevoset. Sovimme ihan hyvin yhteen. Mitäs me pitkät hontturat. Pondin lihasköyhä kaula oli minusta aika ihana. Vedin sitä korvasta niin kuin se olisi ollut oma Mayani. Sekin piti siitä, kun hieroin ja vanutin sen korvia. Ihan niin kuin Maya.
Oli aika lähteä lämmittelyyn. Käytin jakkaraa Pondin selkään kiipeämiseen. En tosiaankaan ollut niin notkea kuin nuorena, tai ehkä en vain viitsinyt enää yrittää, kun tiesin pääseväni jakkaraa käyttäen vähemmällä. Ennen lämmittelyyn ratsastamista katsoin vielä viestit WhatsAppista. Pelotti, että siellä olisi Buathongin pojalta viesti, että hevoseni oli päättänyt lähteä hevosten taivaaseen ilman minua. Ei siellä kuitenkaan mitään sellaista ollut. Laskin puhelimeni autoni katolle Pondin selästä käsin ja ratsastin lämmittelyyn pitkin ohjin. Ei tuntunut vieläkään miltään.
(425 sanaa)
100cm, hard
Reita - Sand Pond
Olen ottanut kaksi kertaa Valiumia ahdistuneisuuteen kahdessa ihan erilaisessa tilanteessa. Ennen kuin lääke on vaikuttanut, sydän on hakannut miljoonaa, on ahdistanut, on tuntunut että oksettaa, että happi loppuu, että ihan oikeasti kuolee. Oikeastaan on jopa toivonut kuolevansa, että se olo vain loppuisi. Mutta sitten lääke on vaikuttanut. Henki on alkanut kulkea. Silmät ovat alkaneet lurpsua. Minusta se tunne ei ole rauhallisuus, vaikka rauhallisuuden tunnetta Valiumin pitäisi ihmisessä simuloida. Se tunne on väliinpitämättömyys. Kun lääke vaikuttaa, on sellainen olo, että tajuaa kyllä katastrofin olevan vieläkin lähellä, mutta ei vain erityisemmin kiinnosta. Ei pelota, eikä ahdista. Ihan sama, mitä käy. Luulen, että vaikka siinä tilassa kokisi jonkin iloisenkin tapahtuman, siihen suhtautuisi yhtä lailla väliinpitämättömästi. Jaa. Toinen lapseni syntyi. Niinpä näkyy. Kappas.
Kun ratsastin pois esteradalta, minulla oli sellainen olo ilman mitään lääkitystä. Tajusin kyllä, että nyt olisi pitänyt hymyillä, mutta ei kauheasti kiinnostanut. Huomasin katsovani katsomon puolella kököttävää Keitaroakin silmiin aika kauan, mutta en tainnut ilmehtiä mitenkään. Huomasin, että Keitaro rypisti otsaansa siihen malliin, että autossa saattaisi seurata keskustelu auheesta myöhemmin. Sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Sen kun istuin Pondin kyydissä ja annoin sen kävellä pitkin ohjin pois esteradalta, vaikka toki meidän olisi kuulunut ravata hallitusti.
"Mikä sun on?"
Sitä kysyi Kinnasen Ekku eikä Keitaro. Hänellä oli kai vapaata aikaa; eihän hän ratsastanut esteluokkaa ollenkaan. Kai hän oli jo hoitanut hevosensakin valmiiksi. Hän otti Pondin ohjista kiinni, jotta minun ei tarvinnut huolehtia sen liikkumisesta liukuessani alas sen yleissatulasta. Hetken kuluttua tajusin pidelleeni aika kauan Pondin jalustinhihnasta kiinni ja pakotin itseni toimimaan. Jalustimet ylös, satulavyö auki, satula Fordin isoon tavaratilaan...
"Hä? Mikä sun on?"
"Mitä?"
"Mayako sua huolettaa?"
"Ainahan se."
"Okei. Mä haen sulle kahvia. Älä lähde mihinkään."
En käyttänyt hirveästi aikaa Pondin harjaamiseen, vaikka meillä ei ollutkaan kiire. Keitaron esteluokka Cuballa olisi vielä edessä. Lastasin kuitenkin Pondin traileriin odottamaan. Kun join Kinnasen tuomaa pahvinmakuista kahvia kertakäyttömukista ja nojailin kaikessa rauhassa autooni, tiesin kyllä, että Keitaron luokka oli meneillään. Väsytti. Ajattelin, etten menisi katsomaan sitä. Sen sijaan keräisin rohkeutta ja katsoisin taas puhelintani. Siellä olisi viesti, jos Maya ei olisi kunnossa. Kunpa siellä ei olisi mitään.
(404 sanaa)
|
|
